Venäjän Afrikan-suhteet

Venäjän Afrikan suhteet käsittävät diplomaattiset, poliittiset, sotilaalliset, kauppa- ja kulttuurisuhteet.

Venäjän ja Afrikan suhteet ovat laajentuneet 2020-luvulla enemmän kuin minkään muun Afrikan mantereen ulkopuolisen toimijan. Venäjä on syventänyt suhteitaan Pohjois-Afrikassa, laajentanut niitä Keski-Afrikan tasavallassa ja Sahelissa, sekä elvyttänyt kylmän sodan aikaisia suhteitaan Etelä-Afrikassa.

Venäjän lähestymistapa erottuu muista mantereen ulkopuolisista toimijoista siinä, että Moskova luottaa sille tyypillisesti epäsymmetrisiin ja usein laittomiin keinoihin laajentaakseen vaikutusvaltaansa. Venäjä on lähettänyt Afrikkaan muun muassa palkkasotureita, disinformaatiota ja aseita ja resursseja, puuttunut vaaleihin, sekä tukenut vallankaappauksia.^[1]

Venäjä käyttää usein pakkokeinoja, korruptiota ja salaisia keinoja yrittääkseen vaikuttaa suvereeneihin valtioihin, mukaan lukien niiden turvallisuus- ja talouskumppanuudet.^[2]

Venäjän vaikutuksen strategia Afrikassa pyrkii edistämään hyvin erilaista maailmanjärjestystä kuin mihin sääntöihin perustuvat, demokraattiset poliittiset järjestelmät pyrkivät. Venäjän Afrikan interventioiden tuloksilla on kauaskantoisia vaikutuksia maanosan hallinnon normeihin ja turvallisuuteen.^[1]

Tsaarinaikaisen Venäjän kontakti Afrikkaan alkoi Etiopiasta. Venäjä ei osallistunut kolonialistiseen kilpailuun 1600- ja 1700-luvuilla, mutta 1800-luvun puolen välin jälkeen Venäjä keskittyi Etiopiaan brittien ja Italian tunkeutuessa Afrikan sarveen.^[1]

Italian–Etiopian sodassa (1895–1896) Venäjä tarjosi aseita, sotilaallisia neuvonantajia ja lääkeapua Etiopiaan, mikä loi tärkeän myönteisen vaikutuksen Venäjän ja Etiopian suhteisiin. Venäjä tarjosi myös teknistä apua kultakaivostoimintaan ja geologisiin tutkimuksiin, sekä koulutusta etiopialaisille opiskelijoille.^[1]

Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen bolševikkihallinto ei ollut aluksi kiinnostunut suhteista Etiopiaan. Mutta Etiopiasta tuli turvapaikka monille venäläisille ammattilaisille, jotka olivat paenneet bolševikkeja ja palvelleet Etiopian hallituksen neuvonantajina.

1930-luvun alussa Neuvostoliiton diplomatia Afrikan sarvessa alkoi kantaa hedelmää kaupan alalla. Vuoden 1931 lopulla Neuvostoliiton ulkomaankauppayhtiön edustaja kävi keskusteluja Etiopian hallituksen kanssa, Ranskan Somalimaassa ja Italian Eritrean siirtomaassa.

Ennen toista maailmansotaa Neuvostoliitto oli yksi ensimmäisistä valtioista, joka tuomitsi Italian aggression ja tuki Etiopiaa Kansainliitossa. Ranska tai Britannia eivät ottaneet käyttöön voimakkaita pakotteita Mussolinia vastaan. Stalin ei vastustanut Italian Etiopian fasistista liittämistä vastaan, eikä katkaissut Neuvostoliiton siteitä Italiaan. Tässä vaiheessa Neuvostoliiton kaupallisista suhteista tuli olennainen osa Italian ja Etiopian kanssa.^[1]

Neuvostoliitto oli ideologinen roolimalli, liittolainen ja tukija monille itsemääräämisoikeutta ja vapautta hakeville Afrikan valtioille länsimaisia kolonialistisia valtioita vastaan.^[3] Neuvostoliitto piti yllä laajoja suhteita eri puolilla Afrikkaa kymmenien vuosien ajan. Se tuki kansallisia vapautusliikkeitä Angolassa, Mosambikissa tai Guinea-Bissaussa, osallistui Ogadenin tai Kongon konflikteihin ja piti läheisiä suhteita Etiopian vasemmistohallintoon.^[2]

Osana ideologista vastakkainasettelua lännen kanssa Neuvostoliitto tuki siirtomaavallan jälkeisiä itsenäisyysliikkeitä ja pyrki hyödyntämään siirtomaiden perintöä vähentääkseen lännen vaikutusvaltaa mantereella ja sen ulkopuolella. Neuvostoliitto tuki laajamittaisia sotilaallisia, kulttuurisia ja koulutuksellisia vaihto-ohjelmia kaikkialla Afrikassa, joka loi suhteita poliittiseen, taloudelliseen ja akateemiseen eliittiin.^[2]

Neuvostoliiton taloudelliseen apuun kuului avustusta infrastruktuuriin, maatalouden kehittämiseen, turvallisuusyhteistyöhön ja terveysalan yhteistyöhön. Turvallisuusapu Afrikan armeijoille, kuten aseet ja varusteet, koulutus ja neuvonantajat, sekä tiedustelusuhteiden kehittäminen loi pitkäaikaisen perinnön Neuvostoliiton laitteistosta ja toimintakulttuurista kaikkialla Afrikassa. Neuvostoliitto sulautti turvallisuushenkilöstöä ja neuvonantajia useiden maiden sotilas-, tiedustelu- ja poliittisiin rakenteisiin. Jotkut näistä siteistä ovat kestäneet kylmän sodan yli. Nykyään Venäjä pyrkii elvyttämään näiden suhteiden perintöä ja rakentamaan niiden pohjalle saadakseen jalansijaa Afrikassa.^[2]

Neuvostoliiton romahtaessa suhteet Afrikkaan pysähtyivät nopeasti, koska niiden kustannukset olivat liian korkeita Neuvostoliiton jälkeiselle Venäjälle.^[2]

Yli kahden vuosikymmenen ajan Venäjän toiminta Afrikassa oli vähäistä, lukuun ottamatta satunnaisesti esiintyneitä Viktor Butin kaltaisia asekauppiaita ja globaalisti ajattelevia liikemiehiä, kuten Oleg Deripaska ja Viktor Vekselberg.^[2]

Talouden ja sisäpolitiikan vakiintuessa Venäjä alkoi saada takaisin jalansijaa Afrikassa. Aluksi toiminta keskittyi pääasiassa Etelä-Afrikkaan ja Afrikan Unioniin, joiden kanssa Venäjä toivoi voivansa toimia kumppanina ja tukemaan sen näkemystä moninapaisesta maailmasta.

Venäjä laajensi toimintaansa vahvistamalla osallistumistaan Afrikan rauhanturvaoperaatioihin ja osallistumalla kansainväliseen Somalian rannikon piratismin vastaiseen työryhmään.^[2]

Sen jälkeen Venäjän lisääntynyt vaikutusvalta ja läsnäolo Afrikassa on kasvanut. Venäjä luottaa kaikkiin käyttämiinsä työkaluihin, kuten poliittiseen ja sotilasturvallisuuteen, taloudellisiin, diplomaattisiin keinoihin ja tiedottamiseen. On pyritty rakentamaan uudelleen vanhoja siteitä ja kehittämään uusia.

Venäjä yrittää usein hyödyntää Euroopan ja Yhdysvaltojen harha-askelia mantereella, sekä Afrikassa kasvanutta varovaisuutta Kiinan ylimitoitettua taloudellista vaikutusvaltaa ja tavoitteita kohtaan.^[2]

Venäjän suurimmat onnistumiset Afrikassa on saatu aikaan käymällä kauppaa palveluista kansainvälisten korruptiota tai ihmisoikeusloukkauksia harjoittavien hallitusten kanssa. Esimerkiksi Zimbabwessa Robert Mugaben presidenttikauden loppuaikana Venäjä suojeli Hararea YK:n turvallisuusneuvoston pakotteilta ja jatkoi poliittisia, taloudellisia ja turvallisuussuhteita kansainvälisestä kritiikistä huolimatta.^[2]

Toinen tapa menestyä on ollut yhteistoimintaa edistävien turvallisuussuhteiden käyttö. Turvallisuuspalveluita käyttävien kohdemaiden ylin johto auttaa avaamaan erityisen pääsyn luonnonvarojen etsintään. Tämä lähestymistapa on ollut Keski-Afrikan tasavallassa ja Sudanissa.^[2]

Moskova luotti neuvostoaikana vahvasti läheisiin turvallisuus- ja tiedustelusuhteisiin Afrikan itsenäisyys- tai vastarintaliikkeiden johtajien kanssa. Kaksi Etelä-Afrikan apartheidin jälkeistä presidenttiä, Thabo Mbeki ja Jacob Zuma, saivat sotilaskoulutuksen Neuvostoliitossa. Zuman säännölliset tapaamiset Putinin kanssa viittasivat siihen, että Moskova yritti elvyttää innokkaasti kylmän sodan aikaisia suhteita, ja että Etelä-Afrikan johtaja oli vastaanottavainen kumppani.^[2]

Venäjän hyödyntää kaupallisia suhteita niissä Afrikan osissa, joissa on heikko oikeusvaltioympäristö, koska niiden liiketoimintaa eivät rasita ulkomaan korruptiota koskevien lakien kaltaiset rajoitukset. Pienissä maissa venäläiset yritykset hyödyntävät korruptiota ja läpinäkyvyyden puutetta rakentamalla siteitä paikalliseen eliittiin ajaakseen maan kaupallisia tai geopoliittisia etuja. Venäläiset yritykset kohtaavat kilpailua Kiinan kanssa etsiessään lupaavia liiketoimintamahdollisuuksia.^[2]

Venäjän taloudellista toimintaa Afrikassa hallitsevat yleensä suuret valtionyhtiöt. Maailman suurin timanttikaivosyhtiö Alrosa on laajentanut toimintaansa Angolassa ja Zimbabwessa. Valtion öljyjätti Rosneft, jota johtaa Putinin lähinen kumppani Igor Setšin, yrittää laajentaa toimintaansa myös Afrikassa. Se allekirjoitti yhteistyösopimuksen nigerialaisen öljy- ja kaasunetsintäyrityksen kanssa. Yritys sai vuonna 2018 jopa 21 öljyomaisuutta eri puolilla Afrikkaa. Rosneftillä on tiettävästi aiesopimuspöytäkirjat useiden Afrikan maiden kanssa tai hankittu lisenssi työskentelyyn useissa Afrikan maissa, kuten Päiväntasaajan Guinea, Libya, Mosambik, Nigeria, Etelä-Sudan ja Uganda. Rosneftin vuoden 2018 vuosikertomuksen mukaan yhtiön ainoa toimintaprojekti on kuitenkin Mosambikissa, mikä viittaa siihen, että sen Afrikan laajentumista koskevissa tarinoissa on melkoista liioittelua.^[2]

Venäjän ydinvoimayhtiö Rosatom on toiminut aktiivisesti monissa osissa Afrikkaa ja se pitää sitä keskeisenä kasvumarkkinana. Rosatom on etsinyt mahdollisuuksia ulkomailta, koska kotimaiset mahdollisuudet kasvattaa liiketoimintaa ovat rajalliset Venäjän taloustilanteen vuoksi. Liiketoiminnan luonteen takia tällaiset hankkeet luovat erittäin pitkäaikaisia asiakassuhteita, koska ydinvoimaloiden rakentaminen ja käyttö ovat vuosikymmeniä kestäviä hankkeita. Rosatom on allekirjoittanut yhteisymmärryspöytäkirjat vähintään neljäntoista Afrikan hallituksen kanssa mahdollisesta ydin- ja ei-ydinalan yhteistyöstä, mukaan lukien sellaisilla siviiliydinsektoreilla kuin lääketiede, maatalous ja vesivoimahankkeet.

Rosatom on kuitenkin luvannut liikaa ja saavuttanut vähän. Sen Afrikassa allekirjoittamien sopimusten määrä lasketaan enimmäkseen PR-osallistumiseksi, koska suurin osa niistä ei yksinkertaisesti ole kaupallisesti toteutettavissa. Rosatomin visio Afrikan ydinvoimaprojektien sarjasta ei ole juurikaan edennyt, lukuun ottamatta 4 800 megawatin ydinvoimalaa Egyptissä.^[2]

Joidenkin Afrikan maiden vahvat kansalaisyhteiskunnat ovat vastanneet Rosatomin tunkeutumiseen ja kysyneet hallitseville eliiteille kiusallisia kysymyksiä korruptiosta ja arkaluonteisista asioista. Yhtiön ylilyönti sopimuksessa voimareaktorien rakentamisesta Etelä-Afrikkaan, jonka arvon kerrottiin olevan 76 miljardia dollaria, johti Zuman presidenttikauden romahtamiseen vuonna 2018. Ruohonjuuritason ympäristöaktivistien ja kansalaisyhteiskunnan sitkeä vastustus johti oikeudellisiin ja parlamentaarisiin haasteisiin, jotka lopulta suistuivat raiteilta, ja suunnitelma on nyt keskeinen osa laajaa korruptiotutkintaa.^[2]

Rosatom on myös osa Venäjän rajoitettua pehmeää voimaa Afrikassa. Se rahoittaa tieteen, teknologian, tekniikan ja matematiikan koulutusohjelmia, kuten tieteellisiä kilpailuja lukio- ja korkeakouluopiskelijoille. Rosatom tarjoaa myös stipendejä afrikkalaisille opiskeluun Venäjällä.^[2]

Venäjän varaulkoministeri Bogdanov väitti heinäkuussa 2019, että lähes 15 000 afrikkalaista opiskelijaa opiskelee Venäjällä, mutta ei ole selvää, kuinka moni heistä todella opiskelee.^[2]

Venäjän kehitys- ja humanitaarinen apu on nykyään suurelta osin symbolista, toisin kuin neuvostoaikana. Venäjä ei esimerkiksi ole vielä luvannut varoja YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin Afrikassa.^[2]

Suurin osa Venäjän humanitaarisesta avusta on luontoissuorituksia, jotka kanavoidaan Venäjän hätätilanteiden ministeriön (EMERCOM) kautta, usein vastauksena luonnon tai ihmisen aiheuttaman katastrofin vuoksi.

Venäjä on näkyvästi mukana YK:n valtioiden välisessä pakolais- ja siviilipuolustusorganisaatiossa ICDO:ssa ja pitää sitä välineenä, jonka avulla se voi laajentaa suhdettaan kehitysmaihin ja rakentaa hyvää tahtoa.^[2]

Neuvostoliiton ja Venäjän aseteollisuuden ydinmarkkina-alueena on pitkään ollut aseiden vienti Afrikkaan. Se helpottaa Venäjän laajempia diplomaattisia pyrkimyksiä kehittää sotilaallisia, poliittisia ja turvallisuussuhteita ja laajentaa vaikutusvaltaa Afrikassa. Aseet mahdollistavat pitkäaikaisten suhteiden luomisen ja ylläpitämisen asiakkaiden, nousevien sotilaallisten ja poliittisten johtajien kanssa ja auttavat Venäjää kilpailemaan vaikutusvallasta Yhdysvaltojen, Ranskan ja Kiinan kanssa.^[2]

Pohjois-Afrikan maat, kuten Algeria, ovat perinteisesti olleet venäläisten aseiden tärkein kohde. SIPRIn, tietojen mukaan Venäjä on toimittanut aseita kahdeksaantoista Saharan eteläpuolisen Afrikan maahan vuosina 2009-2019: Angola, Burkina Faso, Kamerun, Tšad, Kongon demokraattinen tasavalta, Päiväntasaajan Guinea, Etiopia, Ghana, Guinea, Kenia, Mali, Nigeria, Ruanda, Etelä-Afrikka, Etelä-Sudan, Sudan, Uganda ja Sambia.^[2]

Venäläiset aeet ovat yleensä halvempia kuin länsimaiset vastaavat ja ne ovat yleensä luotettavia. Monilla afrikkalaisilla armeijoilla on neuvostoaikaisia varastoja, jotka ovat yhteensopivia nykyaikaisten venäläisten aseiden kanssa.^[2]

Eteläafrikkalaisen median raportin mukaan maassa on toiminut venäläisten ja eteläafrikkalaisten yhteinen helikoptereiden huoltolaitos vuodesta 2013. Venäläisen puolustusyhtiön Kalashnikovin kerrotaan haluavan rakentaa maahan myös tuotantokeskuksen.^[2] Yhteiset tuotanto- ja korjauslaitokset Venäjän kanssa voisivat auttaa ylläpitämään Afrikan armeijoiden riippuvuutta venäläisistä aseista. Venäjän afrikkalaisille asiakkaille nämä tilat tarjoaisivat mahdollisuuden tehostaa teollisuustuotantoa ja luoda työpaikkoja. Angola ilmoitti 2019 suunnitelmistaan perustaa venäläisten aseiden valmistus- ja korjauslaitos maahan.^[2]

Venäjän asemyynti tarjoaa lisäetuna puuttumisen ihmisoikeusehtoihin. Tämä tapahtui esimerkiksi, kun Nigeria kääntyi Venäjän puoleen, kun Barack Obaman hallinto esti toistuvasti asetoimitukset maahan. Venäjä ei aseta asemyyntinsä tai sotilaallisen yhteistyönsä ehdoksi demokraattisten normien noudattamista. Se ei myöskään välitä käsitellä joitakin mantereen pahimpia ihmisoikeuksien loukkaajia, kuten Sudan ja Zimbabwe.^[2]

Kun Venäjä alkoi irtautua lännestä vuonna 2014 ja asetti vastapakotteita EU:n elintarvikkeille ja maataloustuotteille, se on siitä lähtien pitänyt Afrikkaa korvaavan tuonnin lähteenä. Venäjä on afrikkalaisten sitrushedelmien ensisijainen vientimarkkina, jonka kauppa kasvoi jyrkästi vuoden 2014 jälkeen, erityisesti Marokosta. Etelä-Afrikka lisäsi kalanvientiään Venäjälle samoihin aikoihin paljolti vastauksena norjalaisen lohen ja muiden eurooppalaisten merenelävien tuontikieltoon Venäjälle. Venäjä on yksi maailman suurimmista viljan viejistä ja se näkee potentiaalia Afrikan vehnän, maidon, siipikarjan ja sianlihan markkinoille.^[2]

Venäjän ja useiden Afrikan valtioiden välisen maatalouskaupan kasvuun on liittynyt venäläisten lannoitteiden tuottajien tulo Saharan eteläpuolisille markkinoille. Venäjän yksityinen Eurochem aikoo käyttää Eritreasta hankittua potaskasulfaattia typpi-, fosfaatti- ja kaliumlannoitteiden valmistukseen Belgian ja Venäjän tehtaissaan. Uralchemin ja Uralkalin kerrotaan neuvottelevan lannoitteiden jakelukeskittymien rakentamisesta Sambiaan ja Zimbabween. Uralchem on ensisijainen ehdokas ostamaan osuuden Zimbabwen vaikeuksissa olevasta Chemplex-lannoitetuottajasta. Kuten timanttilouhinnassa, Zimbabwen eristyneisyys lännestä tarkoittaa, että Venäjä voi olla houkutteleva liikekumppani, mikä helpottaa venäläisten lannoiteyhtiöiden toimintaa ja maahantuloa.^[2]

Pääartikkeli: Ryhmä Wagner#Afrikassa

Wagnerin soturit ovat olleet aktiivisia Malin, Keski-Afrikan tasavallan, Mosambikin ja Libyan sodissa. He liittoutuvat sellaisten taisteluun joutuneiden johtajien ja miliisin komentajien kanssa, jotka voivat maksaa palveluistaan ​​käteisellä tai tuottoisilla kaivostoimiluvilla arvokkaisiin mineraaleihin, kuten kultaan, timantteihin ja uraaniin. Wagnerin joukot ovat kohdanneet usein syytöksiä kidutuksesta, siviilien murhista ja muista väärinkäytöksistä.^[4]

Varsinaisten sotilasoperaatioiden lisäksi Wagner sekaantuu politiikkaan, tukee itsevaltaisia johtajia ja järjestää digitaalisia propagandakampanjoita. Se lahjoittaa ruokaa köyhille ja tuottaa Afrikkaan sijoittuvia toimintaelokuvia.^[4] Elokuva Tourist (2021) ylistää niin sanottujen venäläisten ”sotilasohjaajien” tehtävää Keski-Afrikan tasavallassa ja se on dubattu myös songoksi, paikalliseksi kieleksi.^[5]