Arabikevät

Taustaa

Vuotta 2011 leimaisivat mielenosoitukset, yhteenotot ja suuret mullistukset Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa. Mielenosoitukset alkoivat Tunisiassa, mutta levisivät nopeasti Egyptiin, Algeriaan, Libyaan, Marokkoon ja lopulta myös Syyriaan, Jemeniin sekä Bahrainiin. Toisissa maissa arabikevään vaikutukset ovat jo hiipuneet vuoteen 2013 siirryttäessä mutta esimerkiksi Egyptissä ja Syyriassa mielenosoituksista lähtenyt poliittinen muutos on johtanut hyvin epävakaisiin oloihin ja sotilaallisiin konflikteihin.

Syynä kansannousuihin oli demokratian, ihmisoikeuksien ja parempien elinolojen tavoittelu. Erilaiset historialliset, sosiaaliset ja hallinnolliset olosuhteet ovat vaikuttaneet kansannousun vaihteleviin syihin ja seurauksiin. 

Tunisia

Arabikevään tapahtumat alkoivat Tunisiassa yhden miehen henkilökohtaisella tragedialla 17. joulukuuta 2010. Nuori torimyyjä Mohammed Bouazizi poltti itsensä hengiltä protestina Tunisian hallintoa, sosiaalista kehitystä sekä omia elinolojaan vastaan. Monet tunisialaiset tunnistivat itsensä Bouazizin ahdingosta. Tämä tapahtuma aloitti kansannousun, joka levisi Sidi Bouzidin pikkukaupungista eri osiin maata ja myös pääkaupunkiin Tunisiin. Useita satoja ihmisiä kuoli mielenosoituksien yhteydessä tapahtuneissa levottomuuksissa.

Jasmiinivallankumouksena tunnetun kansannousun taustalla oli taloudellisia ja sosiaalisia syitä. Laaja työttömyys erityisesti nuorten keskuudessa, elintarvikkeiden hintojen nousu ja ihmisoikeuksien toteutumattomuus johtivat kansalaisten turhautumiseen. Kansannousuun osallistuneet vaativat demokratiaa ja hallinnon vaihtumista. Tunisian presidentti Zine el-Abadine Ben Ali oli ollut vallassa vuodesta 1987. Opposition toiminta oli sallittua, mutta hallinto oli autoritaarista ja korruptoitunutta.

Presidentti Ben Ali vastasi aluksi mielenosoituksiin ottamalla käyttöön sotatilalain, mutta lopulta tammikuussa 2011 presidentti ja hänen perheensä joutuivat pakenemaan Tunisiasta Saudi-Arabiaan. Tämän jälkeen pääministeri Mohammed Ghannouchi perusti väliaikaisen hallituksen, jossa oli useita jäseniä edellisestä hallituksesta. Hänet pakotettiin kuitenkin eroamaan demokratialiikkeen voimistuessa ja vaatiessa todellista muutosta. Maan johtoon tuli uusi väliaikaishallitus siihen asti kunnes uudet vaalit järjestettiin lokakuussa 2011.

Rauhallisesti sujuneissa vaaleissa äänestysaktiivisuus nousi yli 90 prosenttiin. Maltilliset islamistit saivat noin 40 prosentin kannatuksen uudessa kansalliskokouksessa, joka tulee myös laatimaan maahan perustuslakia. Vaikka perustuslakia siis luodaankin kansan hyväksynnällä, ovat sen kiistanaiheet, mukaan lukien islamin asema, niin suuria, että prosessi on hidas ja altis kompasteluille poliittisen valtataistelun lomassa. Vuonna 2003 kansalliskokouksen vakaus on kärsinyt kahden oppositiopoliitikon salamurhan takia, joista jälkimmäinen myös lakkautti kokouksen toiminnan poliittisten neuvotteluiden ajaksi.

Kansalliskokous valitsi joulukuussa 2011 maan uudeksi väliaikaiseksi presidentiksi CPR-puolueen johtajan, ihmisoikeusaktivisti Moncef Marzoukin ja väliaikaiseksi pääministeriksi suurimman puolueen Ennahdan johtajan Hamadi Jebalin. Kesäkuussa 2011 entinen presidentti Ben Ali tuomittiin poissaolevana 35 vuodeksi vankeuteen valtion omaisuuden varastamisesta. Vuotta myöhemmin hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen osallisuudesta 43 protestoijan kuolemasta vallankumouksen aikana. 

Sosiaalisella medialla oli suuri vaikutus Tunisian tapahtumiin. Facebookin, Twitterin ja YouTuben kautta jaettiin tietoa sekä aktivoitiin nuoria ja keskiluokkaa. TV-asema Al-Jazeeralla oli myös tärkeä rooli sen välittäessä tietoa kansannousun vaiheista.

Egypti

Egyptissä kansannousu alkoi 25. tammikuuta 2011, jolloin tuhannet mielenosoittajat marssivat Kairossa protestina presidentti Hosni Mubarakin hallintoa vastaan. Mubarak oli ollut vallassa vuodesta 1981 lähtien. Mielenosoittajat leiriytyivät Tahririn aukiolle.Tunisian kansannousun innoittamana Egyptissä järjestettiin mielenosoituksia ja protesteja tammi- ja helmikuussa.

Mielenosoituksissa vastustettiin muun muassa poliisin raakuutta, työttömyyttä, huonoja palkkoja, asuntopulaa, elintarvikkeiden hintojen nousua, korruptiota ja sananvapauden rajoituksia. Päätarkoituksena oli kuitenkin kaataa Hosni Mubarakin hallinto. Mielenosoitukset olivat aluksi rauhallisia, mutta väkivaltaiset ​​yhteenotot turvallisuusjoukkojen ja mielenosoittajien välillä lisääntyivät nopeasti.  Maahan julistettiin myös ulkonaliikkumiskielto.

Tammi- helmikuun vaihteessa 2011 250 000 mielenosoittajaa kokoontui Tahiririn aukiolla. Kuten Ben Ali Tunisiassa, myös Mubarak yritti tyynnytellä mielenosoittajia lupaamalla uudistuksia sekä erottamalla hallituksen. Tämä ei kuitenkaan täyttänyt mielenosoittajien vaatimuksia. Helmikuussa 2011 Mubarak erosi ja luovutti vallan maan armeijalle. Sotilasjohto nimitti uuden väliaikaisen pääministerin sekä toimikunnan valmistelemaan demokraattisia vaaleja. Huonokuntoista, yli 85-vuotiasta Mubarakia vastaan käytävät oikeusjutut hänen osallisuudestaan mielenosoituksien kuolonuhreihin ovat edelleen ratkaisematta, koska hänelle kesäkuussa 2012 asetettu elinkautinen vankeustuomio kumottiin vuoden 2013 alusta ja syytökset siirrettiin uusintakäsittelyyn.

Ensimmäiset vapaat vaalit parlamenttiin pidettiin marraskuussa 2011 ja presidentinvaalit järjestettiin toukokuussa 2012. Vaalin ensimmäinen kierros järjestettiin 23.–24. toukokuuta 2012. Siinä voittajiksi selvisivät muslimiveljeskunnan Mohammed Mursi sekä Mubarakin aikainen ministeri Ahmad Shafiq. Vaalin toinen kierros järjestettiin 16.–17. kesäkuuta, jonka voittanut Mursi valittiin maan presidentiksi.

Egyptin demokratisoitumisprosessi on kärsinyt kuitenkin monia takaiskuja vallanvaihdon jälkeen. Uusi pääministeri Hisham Qandil asetti syksyllä uuden hallituksen, joka koostui pitkälti edellisen hallituksen teknokraateista ja islamisteista, jättäen liberaalit ja maallistuneet sivummalle. Perustuslakia luovan satapaikkaisen kansalliskokouksen kokoonpano ja siinä istuvien islamististen tahojen nimitykset korkeisiin virkoihin ovat saanut oppositiopuolueet boikotoimaan nykyistä poliittista prosessia ja kritisoimaan Mursin omavaltaisten toimien lainvoimaisuutta.

Islamistien luoma perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä joulukuussa 2012, jossa heikon osallistumisprosentin takia vain neljännes egyptiläistä äänesti sen puolesta. Vuoden 2011 vallankumouksen kaksivuotispäivänä mielenosoitukset käynnistyivät uudestaan, ihmiset kokoontuivat jälleen Tahririn aukiolle ja väkivaltaisuudet johtivat kuolonuhreihin. Kesäkuun 26. päivänä 2013 Mursi piti yli kaksituntisen puheen televisioidun puheen, jonka tarkoitus olla sovitteleva puhe mutta jonka sisältö kiihdytti entisestään mielenosoituksia.

Myös Egyptissä sosiaalisen median rooli on ollut merkittävä: Facebookin ja Twitterin avulla koordinoidaan mielenosoituksia ja levitetään tietoa.  Lisäksi kansainvälinen lehdistö on saanut tietoa tapahtumista pääasiassa sosiaalisen median kautta. Egyptissä arabikevään jäljet vaikuttavat edelleen ja maan poliittinen tilanne on epävakaa. Kesäkuussa 2013 alkaneet Mursin eroamista vaatineet mielenosoitukset johtivat lopulta heinäkuussa maan armeijan toteuttamaan vallankaappaukseen, jonka lopullisista seurauksista ei voida vielä tietää. Mursin erottamisen jälkeiset levottomuudet ovat ajaneet maan jälleen protestien aallokkoihin ja niissä on saanut surmansa ainakin 200 ihmistä.

Algeria ja Marokko

Samanlaisia ​​mielenosoituksia pidettiin myös Algeriassa ja Marokossa. Mielenosoitukset alkoivat tammikuussa ja kiihtyivät helmikuussa. Ne eivät kuitenkaan olleet niin laajoja kuin naapurimaissa, sillä esimerkiksi maiden armeijat ja mellakkapoliisit pysyivät lojaaleina hallintoa kohtaan.

Mielenosoitukset Marokossa ja Algeriassa eivät johtaneet hallinnon vaihtumiseen maissa, mutta muita poliittisia muutoksia tapahtui. Algeriassa lopetettiin poikkeustila, joka oli ollut voimassa vuodesta 1992 lähtien, ja perustettiin kaksikin erillistä komissiota, joiden tarkoitus on päivittää maan perustuslakia kansallisen mielipidettä kuunnellen. Marokon hallitus puolestaan lupasi vähentää kuninkaan valtaa ja kuningas Mohammed IV itse esitti lukuisia muutoksia perustuslakiin, jonka myötä hänen valtaansa vähennettäisiin ja siirrettäisiin parlamentille. Asiasta järjestettiin kesäkuun lopussa 2011 kansanäänestys, jossa ehdotetut muutokset perustuslakiin hyväksyttiin.

Libya

Libyan kansannousu puhkesi 16. helmikuuta 2011. Kapina alkoi maan toiseksi suurimmasta kaupungista Bengasista ja levisi nopeasti muihin osiin maata sekä pääkaupunkiin Tripoliin. Kuten naapurimaissakin, mielenosoittajat vaativat parempia elinoloja ja enemmän vapautta, ja ilmaisivat tyytymättömyytensä autoritaarista hallintoa kohtaan. Muammar Gaddafi, joka oli hallinnut maata vuodesta 1969, kukisti kansannousun voimakeinoin.

Ensimmäisen mielenosoituspäivän jälkeen Internet-yhteydet katkaistiin koko maassa. Tämä esti sosiaalisen median käytön, joka oli tärkeä työkalu mielenosoituksien järjestämisessä. Gaddafi ilmoitti, ettei aio luopua vallasta, ja väitti, että Israel sekä länsimainen media olivat levottomuuksien takana.

Gaddafin hallinto otti maan asevoimat käyttöön mielenosoittajia ja siviilejä vastaan. Konflikti kehittyi sisällissodaksi, kun mielenosoittajat ryhtyivät aseelliseen vastarintaan. Myös osa hallinnon jäsenistä liittyi vastarintaan osallistumalla sekä siviilijohdon kehittämiseen että sotilaalliseen vastarintaan.
 
Libyan siirtymäajan kansallinen neuvosto perustettiin 26. helmikuuta ja 5. maaliskuuta se julistautui ”Libyan valtion ja kansan ainoaksi edustajaksi”.  Maaliskuussa useat valtiot tunnustivat väliaikaishallituksen Libyan kansan virallisena edustajana.

Vastauksena Libyan sisällissotaan Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto hyväksyi  18. maaliskuuta päätöslauselman 1973, joka salli "kaikki tarvittavat toimet" siviilien suojelemiseksi; ei kuitenkaan miehitysjoukkojen lähettämistä. Tämä tarkoitti lentokieltoalueen perustamista ja ilmaiskujen sallimista. Syy sotilaalliseen interventioon oli siviilien suojelu Libyan hallituksen hyökkäyksiltä.

Operaation alkaessa sen johtaja ja komentoketju oli epäselvä. Yhdysvallat halusi eroon operaatiosta johdosta ja antaa sen Natolle, mitä Britannia ja Italia kannattivat. Ranska, Turkki ja Saksa vastustivat ajatusta ja Ranska uskoi Naton johdon vaikuttavan negatiivisesti arabimaiden suhtautumiseen. 27. maaliskuuta Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen tiedotti Naton ottavan koko Libyan sotilasoperaation välittömästi johtoonsa. Kansainväliset joukot tukivat Libyan kapinallisia ilmaiskuita.

Libyan sisällissota kesti noin kuusi kuukautta, jolloin käytiin laajoja taisteluja keskeisissä kaupungeissa. Kapinalliset valtasivat viimeisen Gaddafin hallitseman Sirten kaupungin 20. lokakuuta 2011. Gaddafi sai surmansa hyökkäyksessä ja Libyan kapinan julistettiin virallisesti päättyneen 23. lokakuuta.

Taistelut olivat aiheuttaneet vakavia tappioita suuria aineellisia vahinkoja molemmin puolin. Kansainvälisiä joukkoja on kritisoitu siitä, ettei sen rooli sisällissodassa rajoittunut alkuperäiseen tavoitteeseensa, eli siviilien suojeluun Libyan armeijalta, vaan se näytti usein aktiivisesti auttavan kapinallisia taistelussa maan herruudesta.

Elokuussa 2012 väliaikaishallitus luovutti valtaoikeutensa kongressille, joka valittiin heinäkuussa ja kokoontui ensimmäistä kertaa 7. heinäkuuta. Kongressin presidentiksi valittu National Front Partyn johtaja Mohammed Magarief erosi tehtävästään toukokuussa 2013, koska uuden lain mukaan Gaddafin hallinnon aikana johtotehtävissä toimineet eivät saa toimia hallitustehtävissä. Berberi-vähemmistöön kuuluva Nouri Abusahmain valittiin Magariefin seuraajaksi kesäkuussa. Marraskuussa 2012 maan pääministerinä aloitti ihmisoikeusasianajaja Ali Zeidan, joka kokosi maan hallituksen maantieteellistä tasapainoa korostaen.

Syyria

Syyrian kansannousu alkoi poliittisten vankien vapauttamista vaatineesta mielenosoitusmarssista pääkaupungissa Damaskoksessa maaliskuussa 2011.  Mielenosoitus yritettiin pysäyttää ja useita pidätettiin. Kapinan keskustaksi muodostui  Deran kaupunki maan eteläosassa, jossa oli vaikeita yhteenottoja aktivistien ja turvallisuusjoukkojen välillä.

Presidentti Bashar al-Assad yritti hillitä levottomuuksia vapauttamalla poliittisia vankeja ja erottamalla hallituksen. Huhtikuussa hän kumosi vuodesta 1963 lähtien voimassa olleen poikkeustilan, mutta se ei riittänyt aitoa demokratiaa vaativille mielenosoittajille. Kumpikaan Assadin kutsuista kansallisen vuoropuhelun uudistamisesta kesäkuussa ei johtanut tuloksiin.

Vastarinta hallintoa kohtaan kasvoi entisestään, samoin kuin hallituksen voimankäyttö. Syyrian turvallisuusjoukot tappoivat ja haavoittivat mielenosoittajia. Useita tuhansia ihmisiä vangittiin. YK:n on vaikea seurata tarkkaa kuolonuhrien määrää, koska tilanne on sekava ja määrät vaihtelevat riippuen siitä, miltä taholta kysytään.

Elokuussa oppositio perusti Syyrian kansallinen neuvoston, joka toimii Istanbulista, Turkista käsin. Kansallinen neuvosto on opposition vaaliliitto, joka haluaa korvata Assadin hallinnon demokraattisella hallinnolla ja vapailla vaaleilla. Syyrian armeijan loikkarit ovat myös muodostaneet "Vapaan Syyrian armeijan" ja käyvät aseellista taistelua hallitusta vastaan​​. Muita oppositioryhmiä on niin Syyriassa kuin Libanonissakin, ja on selvää, ettei Syyrian oppositio ole yksimielinen. Tämä kuvastaa hyvin Syyrian tilannetta, joka on selvästi monimutkaisempi kuin esimerkiksi Egyptissä. Maassa on useita vähemmistöryhmiä, kuten kurdit, kristityt ja druusit. Monet näistä vähemmistöryhmistä ovat säilyttäneet suhteellisen turvatun aseman Assadin hallinnon aikana ja ovat nyt huolissaan siitä, mitä tapahtuu jos joku muu ottaa vallan maassa.

Väkivallan käyttö mielenosoittajia vastaan ​​on tuomittu monissa maissa. Konflikti kansainvälistyi Syyriassa marraskuussa. Arabiliitto erotti Syyrian sen jälkeen kun maan hallitus ei ollut aloittanut rauhansuunnitelmaa, jonka Arabiliitto oli valmistellut ja presidentti al-Assad hyväksynyt.

Marras- joulukuussa 2011 YK:n ihmisoikeuskomissaari kuvaili Syyrian tilannetta sisällissodaksi. YK tuomitsi Syyrian hallituksen toimet rikoksina ihmisyyttä vastaan. Väkivalta levisi vuoden 2012 alussa yhä laajemmalla alueella Syyriassa. Arabiliitto lähetti tammikuussa 2012 maahan tarkkailijoita, jotka pian keskeyttivät työnsä, sillä hallitus ja kapinalliset jatkoivat taistelujaan. Helmikuussa 2012 YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui keskustelemaan arabimaiden ja Euroopan laatimasta Syyria-päätöslauselmasta. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan nimitettiin YK:n ja Arabiliiton Syyrian-erityislähettilääksi. Maaliskuun lopulla Annan esitti kuusikohtaisen suunnitelman konfliktin lopettamiseksi. Syyrian hallitus ilmoitti hyväksyvänsä sopimuksen, mutta jatkoi silti sotatoimiaan.

Huhtikuussa YK:n turvallisuusneuvosto antoi valtuudet kaikkiaan 300 aseistamattoman sotilastarkkailijan lähettämiseen Syyriaan valvomaan aselepoa. He raportoivat vakavia tulitaukorikkomuksia. Toukokuussa Houlan kaupungissa Syyrian hallituksen joukot surmasivat 108 ihmistä. YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi verilöylyn yksimielisesti ja kesäkuussa YK ilmoitti lopettavansa partioinnin Syyriassa lisääntyneen väkivallan takia, mutta pitävänsä tarkkailijansa yhä maassa. Puheessaan maan uudelle hallitukselle 26. kesäkuuta 2012, Syyrian presidentti Bashar al-Assad julisti Syyrian olevan sotatilassa. Koska turvallisuusneuvosto ei pystynyt sopimaan yksimielisesti toimenpiteistä Syyriaa kohtaan, tuomitsi lopulta yleiskokous hallituksen joukkojen toimet syyskuussa ja nimitti algerialaisen diplomaatti Lakhdar Brahimin jatkamaan Annanin työtä Syyrian-erityislähettiläänä.

Suurta osaa oppositiojoukoista edustava Syyrian kansallinen koalitio on saanut kansainvälisen tunnustuksen lukuisilta mailta ja muun muassa edustaa tällä hetkellä Syyriaa Arabiliitossa. Sisällissota on myös levinnyt delimilitarisoidulle Golanin alueelle, jota YK:n UNDOF-joukot ovat valvoneet vuodesta 1974 lähtien.  Kriisi on myös levinnyt Golan kukkuloille asti, jota YK:n UNDOF-joukot ovat valvoneet vuodesta 1974, aikaansaaden monien osallistujamaiden vetäytymisen operaatiosta.

YK:n pakolaisjärjestön mukaan yli 1,5 miljoona syyrialaista on tällä hetkellä pakolaisina, joista suurin osa Jordaniassa, Libanonissa ja Turkissa. UNHCR pyysi kesäkuussa kriisin humanitaarisen avun takaamiseksi ennätykselliset lähes neljä miljardia euroa, ja arvioi jopa 6,8 miljoonan syyrialaisen olevan avun tarpeessa. YK on myös nimittänyt tutkimusryhmän, jonka tarkoituksena on tutkia väitteitä, joiden mukaan taisteluissa oltaisiin käytetty kemiallisia aseita, mutta heinäkuuhun 2013 mennessä ryhmä ei ole saanut lupaa Syyrian hallitukselta saapua maahan tutkimaan kaikkia kansainvälisesti esitettyjä epäilyjä.

Kriisi on saanut merkittävät kansainväliset mittasuhteet ja sen ratkaiseminen on muut globaalisti yksi vaikeimmista kysymyksistä. Syyrian-erityislähettiläs ei ole tähän asti onnistunut rauhanneuvottelutavoitteissaan, koska edes YK:n sisällä ei ole yksimielisyyttä siitä, miten konfliktin ratkaisemisessa tulisi edetä.

Lue lisää Syyrian konfliktista.

Jemen

27. tammikuu 2011 yhteensä 16 000 mielenosoittajaa marssi Jemenin pääkaupungin Sanaan kaduilla, vaatien presidentti Ali Saleh Abdullahin eroa. Saleh ilmoitti mielenosoittajille eroavansa lain mukaisesti vuonna 2013, ja että hän ei aio odotetusti siirtää valtaa pojalleen. Mielenosoitukset jatkuivat tästä huolimatta ja kuukauden protestien jälkeen turvallisuusjoukot avasivat tulen mielenosoittajia kohti Sanaassa ja tappoivat yli neljäkymmentä ihmistä. Presidentti Saleh julisti, että Jemenissä oli poikkeustila.

Saleh menetti vähitellen kannatustaan jopa omien joukkojensa keskuudessa. Poliittisten liittolaisensa ja kasvavan mielenosoittajamäärän painostuksesta, Saleh allekirjoitti sopimuksen, jolla hän lupasi luovuttaa vallan varapresidentti Abdrabuh Mansur Hadille 30 päivän kuluessa. Toukokuussa 2011 Saleh ilmoitti kieltäytyvänsä edelleen eroamasta.

Sadiq al-Ahmar, yhden Jemenin suurimman heimoliiton johtaja, hashidene, julisti tukevansa oppositiota. Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa hashidene, kapinalliset sotilaat, muut vastarintaryhmät ja Jemenin armeija ottivat yhteen. Saleh loukkaantui rakettihyökkäyksessä presidentinlinnaan kesäkuussa.

Marraskuussa 2011 presidentti Saleh suostui luovuttamaan vallan varapresidentti Abdrabbuh Mansour Hadille ja koalitiohallitus muodostettiin. Väliaikaisen hallinnon mandaatti ulottuu helmikuuhun 2014 asti, jolloin maassa järjestetään uudet presidentinvaalit. Saleh on palannut maanpaosta saatuaan immuniteetin kaikista syytteistä kansannousun aikana eikä häneltä ole kielletty poliittista toimintaa maassa, mikä on herättänyt suurta kritiikkiä. YK on tukenut maassa käytävää kansallista dialogia, jonka tarkoituksena on työstää maalle uusi perustuslaki ja valmistaa maata tuleviin vaaleihin.

Yksi Jemenin kansannousun takana toiminut johtohahmo, journalisti ja poliitikko Tawakkul Karman, palkittiin vuonna 2011 työstään demokratian ja rauhan edistämiseksi Jemenissä Nobelin rauhanpalkinnolla. Hän oli 32-vuotiaana nuorin koskaan palkinnon vastaanottanut.

Bahrain

14. helmikuu 2011 arabikevään tapahtumat inspiroivat bahrainilaisetkin osoittamaan mieltään. Suuri joukko mielenosoittajia marssi Bahrainin pääkaupunki Manaman kaduilla vastustaen korruptiota ja työttömyyttä, ja osoittaen tyytymättömyytensä hallitsevaan monarkiaan Bahrainissa. Yksi mielenosoituksen tärkeimmistä tavoitteista oli saavuttaa laajempi poliittinen vapaus ja vaikutusvalta shiiamuslimien enemmistölle, joka oli kyllästynyt sunnimuslimien vähemmistön hallintaan. Maan pääministeri on esimerkiksi toiminut virassaan jo vuodesta 1971 ja maan suurin työnantaja sisäministeriö ei suostu työllistämään shiioja, vaikka heitä on arviolta noin 60-70 prosenttia koko maan väestöstä.

Mielenosoittajien kokoontumispaikkana käyttämästä Pearl-liikenneympyrästä on tullut, kuten Tahririn aukiosta Kairossa, symbolinen kokoontumispaikka mielenosoittajille. Mielenosoitukset kiellettiin ja kukistettiin väkivalloin ja useita sai surmansa, kun hallituksen joukot avasivat tulen aseettomia mielenosoittajia kohti Pearlin liikenneympyrässä 18. helmikuuta. Sunnimonarkia sai tähän sotilaallista tukea sunnijohtoiselta Saudi-Arabialta.

15. maaliskuuta 2011 viikkoja kestäneiden mielenosoitusten jatkuessa viranomaiset julistivat poikkeustilalain. Poikkeustila kesti saman vuoden kesäkuuhun asti ja sen aikana pidätettiin tuhansia mielenosoittajia, ihmisoikeusaktivisteja, toimittajia ja sosiaalisessa mediassa hallintoa kritisoineita. Monet tuomittiin vastikään perustetuissa sotilastuomioistuimissa. On myös raportoitu, että shiiatyöntekijät ja -opiskelijat ovat menettäneet työpaikkojaan mielenosoituksien seurauksena.

Muutosta hallituksen lahkoeroja korostavan politiikan lopettamista ja demokraattista hallintoa vaativat mielenosoitukset ovat jatkuneet syksyllä 2011 aina tähän päivään asti huolimatta mielenosoituskielloista. Sunnihallinto on pyrkinyt pitämään virallisen neuvottelukanavan auki suurten shiia-puolueiden kanssa mutta oppositio ja muun muassa ihmisoikeusjärjestöt ovat kritisoineet prosessia aidon dialogin ja poliittisen kehityksen tukahduttamisesta.

Muut maat

Libanonissa, Jordaniassa, Saudi-Arabiassa, Iranissa, Irakissa, Omanissa ja Sudanissa on ilmennyt samankaltaisia, vähäisempiä protestiliikkeitä. Ne vaativat kehitystä demokratiaa vahvistamalla ja ihmisoikeuksia kunnioittamalla sekä elinolosuhteita parantamalla.

Jordaniassa protestit ovat kiihtyneet esimerkiksi aina, kun hallituksen politiikka on johtanut polttoaineen hinnan nousemiseen, ja protestit ovat johtaneet pääministerin vaihtamiseen neljä kertaa vuodesta 2011 lähtien. Viimeisin, Abdullah Ensourin maaliskuinen uudelleenvalinta tapahtui myös ensimmäistä kertaa maan parlamenttia konsultoiden eikä pelkällä maan kuningas Abdullahin omaehtoisella päätöksellä.

Libanonissa uurimmat levottomuudet ovat liittyneet Syyrian sisällissodaan. Suurten pakolaisvirtojen levitessä maahan ja väkivaltaisuuksien ja asekaupan kiihtyessä maiden rajalla ovat synnyttäneet kansainvälisesti huolta maan haavoittuvaisuudesta poliittisille levottomuuksille. Libanon on ottanut eniten vastaan Syyrian pakolaisista ja arvioiden mukaan vuoden 2013 loppuun mennessä heitä voi olla maan asukasmäärästä jo noin viidennes. Libanonin tilanteesta voit lukea lisää täältä.