Berliini on karhea sekasorto

Itänostalgian nuuhkimisen voi aloittaa Karl-Marx-Alleelta

BERLIINI. Kannattaa nähdä monen vallan kulissit Berliinissä, niin kauan kuin Saksan pääkaupungin sekasortoa kestää.

Jonakin päivänä Berliini on ehkä siistitty niin kuin koko EU-Euroopan sydämessä pitää. Matkailijan kannalta se on sääli, koska sekaisin olo on tosiberliiniläinen perinne.

Vallan kulissit ja niiden muistot ovat Berliinissä sekaisin. Pystyttäminen on monesti jäänyt kesken. Uusi valta on tylysti kiirehtinyt laittamaan omat lavasteensa vanhojen tilalle.

Kiireen jäljet näkyvät. Berliini on nykyisellään hyvin uusi kaupunki. Historia ei ole ehtinyt patinoitua tyylikkään himmeäksi kuten Länsi-Euroopassa.

Karheus ja rosoisuus ovatkin Berliinin ominta alaa. Karheus on aina trendikästä, siitä saa hyviä valokuvia ja voi tehdä valaisevia havaintoja.

Sen lisäksi Berliinissä on maailmanmenon ihmettelyyn tilaisuus, jota ei ole syytä hyljeksiä. Tilaisuuden tarjoaa Euroopan historia, ja vain toistaiseksi.

Berliinissä rosoisuus ei ole kauneuden tapaan vain katsojan silmässä, vaan roso menee pintaa syvemmälle.

Kaikki vallan muistot eivät edes näy Berliinissä. Jotkut ovat hiljaa läsnä kuin vaivautunut äänettömyys näytelmän vuorosanoissa. Reichstagin eli Valtiopäivätalon lasikupoliin pääsee kävelemään jonotuksen jälkeen. Kupolista voi tutkia Spreejoen mutkan maisemaa, joka on aidoimpaan berliiniläistapaan vielä kesken.

Hiukan babylonialaisen Kanslerinviraston paikalla oli ennen Preussin yleisesikunta, jonka avulla Otto von Bismarck yhdisti Saksan. Berliinille alkoi tapahtumarikas aika.

Yleisesikunnan rauniot hävitettiin toisen maailmansodan jälkeen, samaten Kroll-oopperan rakennus Reich stagia vastapäätä. Oopperan tuhoaminen oli vahinko, sillä hallintokeskustassa olisi pikku iltaelämä hyväksi.

Joenrannasta on tietysti poissa myös nuoren Suomen tasavallan lähetystörakennus.

Spreejoen mutkaan tehtiin jo tilaa 1930-luvun lopulla. Paikalle piti rakentaa natsi-Saksan kokoushalli, niin suuri, että kupolissa olisi ehkä syntynyt sadepilviä.

Berliinin nimeksi piti voitetun maailmansodan jälkeen tulla Germania. Koko keskusta oli määrä muuttaa mykistäväksi valtiomahdin kulissiksi. Saksan johtaja ihaili Pariisia ja halusi ylittää sen vaikuttavuuden.

Germanian kesken jääneestä keskustasta on jäljellä ennen muuta suuri paraatikatu, joka vie Brandenburgin portilta länteen (Strasse des 17. Juni, Bismarckstrasse). Länsiliittoutuneiden miehitysjoukot pitivät kadulla viimeisen paraatinsa 1990-luvun alussa.

Modernistiset lyhtypylväät suunnitteli Kolmannen valtakunnan pääarkkitehti Albert Speer.

Kadun varrella on pikakuvia siitä, miltä uusi pääkaupunki olisi näyttänyt. Sotaisa kotka on vielä Wilmersdorferstrassen kulmassa virastotalon oven päällä.

Berliinin olympiakisojen stadion vuodelta 1936 on juuri verhoiltu nykyaikaiseen kuosiin, mutta Fehrbellinerplatzilla ja Tempelhofin lentokentällä ovat kulissit ennallaan.

Tempelhofiin mennessä Dudenstrassen ja General-Papen-Strassen kulmassa on kunnon talon kokoinen betonimöhkäle. Sillä kokeiltiin, kestäisikö Berliinin maaperä suunniteltujen jättirakennusten painon.

Umpimöhkäle on lujaa tekoa ja jäi Berliinille kuin muistoksi.

Katoavaisuus on hyvin berliiniläistä. Poliittisen kabareen perinne on vahva, ja mikäpä olisi irvokkaampaa kuin vallan kulissien kasaaminen toisten päälle.

Kannattaa siis käydä tarkastamassa Palast der Republik eli Tasavallan palatsi. Minkä muun unionipääkaupungin sydämessä on yksi rauniolinna toisen jäännösten päällä vielä tänäkin päivänä?

Itä-Saksa rakensi palatsinsa tontille, jolta Preussin ruhtinaiden ja Saksan keisarien palatsi oli räjäytetty pois. Nyt ruotsalaisten savulasi-ikkunoiden loisto on himmennyt. Pian on DDR:n linnan vuoro tehdä tilaa.

Liittotasavallan parlamentin päätös on, että tilalle nousee näköismalli vanhasta ruhtinaiden palatsista. Avoinna ovat sisätilojen käyttö ja hankkeen rahoitus. Tarina ei siksi taida olla vielä aivan kokonaan ohi.

Itäsaksalainen stalinismi Karl-Marx-Alleella johdattaa pohtimaan diktatuurien samankaltaista rakennusmakua. Entinen Stalin-Allee on julistettu muistomerkiksi. Tuskin katu oli uutenakaan näin siistissä kunnossa.

Reaalisosialismin entisellä paraatikadulla asuu lehtitiedon mukaan nyt paljon Liittotasavallan vakuutusyhtiöiden virkailijoilta. Kulissien tuntu on säilynyt vahvana.

Trenditietoinen matkailija aloittaa ehkä täältä itänostalgian nuuhkimisen. Eräässä kahvilassa oli vielä äskettäin näytteillä Josif Stalinin patsaan korva, mutta se on varastettu.

Vertauskuvallisella tasolla Stalinin korvaa voi etsiä esimerkiksi Hohenschönhausenista, jossa salaisen poliisin Stasin vankila on museona aina kumitoppauksilla verhoiltuja kellarisellejä myöten. Alexanderplatzin betonielementtistä myöhäisstalinismia korvataan aikanaan lasiseinäisellä virastoarkkitehtuurilla, jolla Potsdamer Platzin tyhjiö on täytetty.

Potsdamer Platzin arkkitehtuuria moittiessaan pitää muistaa, ettei alue ollut mitenkään kuulu hyvästä ja omaleimaisesta tyylistä myöskään ennen sotaa ja Berliinin muuria.

Berliinille on soviteltu monia kasvoja. Vahvimmat jäljet jätti keisarien Saksa 1870-1918, niin kuin suurkaupungin rakentajien sopiikin.

Vilhelm-keisarien Berliiniä on romanttisen karheana Prenzlauer Bergin kaupunginosassa. Vastakorjattujen jugendtalojen rinnalla näkyy sodan arpeuttamia puoliraunioita. Omistussuhteita ei ole kaikkien mullistusten jäljiltä vielä selvitetty loppuun.

Prenzlauer Bergissä asui itäsaksalaisia kansalaisaktivisteja. Nyt Käthe-Kollwitz-Platzin kahviloissa istuu mediaväkeä, ja vanhahtavat autot ovat muodissa.

Keisarien Berliini oli Euroopan suurin teollisuuskeskus. Siemensstadtin teollisuushallit ovat arkkitehtuurin historiaa. Yorckstrassen perättäisten rautatiesiltojen alta tuntuu puuttuvan vain Bertolt Brechtin Puukko-Mackie.

Kultainen 20-luku on Berliinin menneisyyden kerrostumista ainakin tällä erää ainoa, johon saa ostaa pääsylippuja tämän illan esityksiin.

Romanttisen karheuden juuret ovat juuri tällä iloiseksi oletetulla kaudella ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kokaiinin, keinottelun, kokeilevan kulttuurin ja perversiteettien maine myy yhä.

Lehtimies ja kirjailija Joseph Rothin reportaaseista voi hankkia täydentävän kuvan siitä, miten lannistavaa 20-luvun Berliinissä todella oli.

Berliini on miljoonakaupungiksikin laaja, ja katukahviloissa on syytä istuskella. Samalla voi miellyttävästi tutustua sodanjälkeisen Saksan erääseen perusnähtävyyteen.

Näkökentässä on varsin todennäköisesti karkeaksi rapattua, kellertävänruskeaksi maalattua vanhahkon talon seinää.

Rappausseinät johtuvat historiasta. Kaiken koetun jälkeen Saksalle haluttiin antaa uusi ilme, mutta kaikkea vanhaa ei ollut varaa repiä.

Länsi-Berliini kannusti rahalla taloyhtiöitä, jotka hakkasivat jugendkauden valheellisiksi osoittautuneet kipsijumalat ja runsaudensarvet seinistä pois. Idässä muutostöitä oli vielä helpompi saada aikaan.

Menneisyydestä siivottuihin taloihin vedettiin päälle kuin beesi naamiomaalaus. Nyt omistajat ovat tietysti pahoillaan, koska jugendkoristelunsa säilyttäneet kadut ovat suosittuja asuntomarkkinoilla.

 Tulosta juttu  Lähetä linkki

Helsingin Sanomat
hs.matkailu@sanoma.fi